Esikoinen aloitti suunnistusharrastuksen keväällä. Lasten suunnistuskoulu alkoi kolmen kerran kokeilulla. Esikoinen innostui suunnistamisesta ja hän jatkoi suunnistusta paikallisen seuran nuorisosarjan suunnistuskoulussa.
Esikoinen aloitti suunnistusharrastuksen keväällä. Lasten suunnistuskoulu alkoi kolmen kerran kokeilulla. Esikoinen innostui suunnistamisesta ja hän jatkoi suunnistusta paikallisen seuran nuorisosarjan suunnistuskoulussa.
Päätimme lähteä mökille viettämään kesälomaa. Aamupalan jälkeen pakkasimme kaiken tarvittavan autoon ja lähdimme matkaan. Matkan aikana takapenkiltä sateli kysymyksiä ja ne alkoivat aika normaalilla lapsille ominaisella tavalla. Poika odottaa milloin hän saisi kokeiluun Freestyle Libren, ja sormesta mittaaminen pian loppuisi. Omaksi sitä ei vielä meidän alueella saa. Mutta saimme polilta I-Portin kokeiluun. Kuitenkaan emme ole saaneet vielä siihen sopivia neuloja, joten sen käytön kokeileminen on vielä kesken. Tarvikejakelun hitaus harmittaa joskus.
Diabeetikot tietävät miten diabeteksen hoitoa voisi kehittää. Ovatko diabeteslääkärit, -hoitajat ja hoitotarvikkeista päättävät valmiita tukemaan diabeteksen hoitoa?
Oksennustauti ja muut erikoisemmat taudit ovat epätoivottuja vieraita meidän perheessä. Varsinkin oksennustauti. Tällä kertaa meillä kävi vierailemassa vesirokko. Näin jälkiviisaana ajatellen rokote olisi antanut meidänkin perheeseen vesirokottoman kevään, ja olisimme voineet nauttia paremmin ihanasta säästä.
Esikoisemme oli 3,5-vuotias kun hän sairastui. Pienten määrien mittaaminen insuliiniruiskuihin oli opittava ennen kuin saimme insuliinikynät käyttöön. Mitattava pikainsuliinin määrä oli jopa 0,25 ky. Sellaista määrää ei kynällä edes voi mitata. Ruiskujen ilmaaminen ja määrän oikein mittaaminen oli minusta hankalaa varsinkin kun lapsella oli kova pistospelko.
Kun tyttö syntyi viime vuoden maaliskuussa, tunsin heti, että nyt on minun aika olla kotona. Ajatusta vahvisti tieto esikoisen koulun aloituksesta.
Hiukan jäi hämmentynyt olo viime syksyn poliklinikkakäynnin jälkeen. Pojalla kesän aikainen kasvupyrähdys ja syksyn koulun aloitus ja oli tehneet vanhat määrät riittämättömiksi. Ja se näkyi verensokeri arvoissa, tiesin sen jo astuessamme polin ovesta sisään.
Elettiin vuotta 1988, ja joulu oli lähestymässä samaan tapaan kuin nytkin.
Olin viidennellä luokalla, ja joulujuhlaharjoitukset pyörivät koulussa hyvää vauhtia. Minun oli määrä olla jouluevankeliumin enkeli. Rooli oli tosi mieleinen, sillä asun kauneus hiveli ja aidon kynttilän piteleminen tuntui vastuulliselta tehtävältä.
Vaan kuinkas kävi! Nuhaa ja kuumetta juuri ennen juhlia.
Sairastin ja jännäsin. Ehtisinkö parantua? Päästäisikö äiti jo kouluun? Vielä tuossa vaiheessa en tiennyt, että tulossa oli jotain muutakin kuin pelkkä nuha.
Esikoispoikamme aloitti parkourin syksyllä. Hän on hurjan innostunut uudesta harrastuksesta, joka on hyvin fyysinen, pomppimisineen ja kiipeilyineen. Viime vuoden jalkapalloinnostus laantui syksyyn, mutta parkour tuntuu pojan omalta harrastukselta.
Välillä diabetekseni temppuilee; joskus on minun vuoroni. Eteenpäin kuitenkin mennään, jos ei käsi kädessä, niin ainakin rinnakkain ja suurin piirtein sovussa. Vähän uuvuttava kaveri se joskus on, mutta minkäs teet.
Viime aikoina olen mietiskellyt, miksi diabeteksen hoito sujuu joillakin ongelmitta ja joillakin taas ei. Sama sairaushan meillä kaikilla ykkösillä on. Toki ihmiset, elämäntilanteet ja elintavat ovat erilaisia. Vaan miten ne diabetekset – olisivatko nekin erilaisia?